Amma vuotaa.
Hyvä lukija, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran Peli-perinteitä kunnioittaen kirjoitan tämän arvion vuotamalla, sillä en oikeasti järjellä ajateltuna tiedä, mitä tästä kirjasta pitäisi ajatella. Uskon kuitenkin selviäväni ilman keltaista.
Harjukaupungin salakäytävien jälkeen odotukset olivat pakostakin korkealla. Enkä ollut vielä toipunut Siilin eleganssistakaan, vaikka välttelin tämän aloittamista pari päivää. Pakko sanoa, että minua harmittaa, etten lukenut tätä kirjaa ennen salakäytäviä. Jos olisin lukenut tämän ensiksi, olisin saanut yllättyä siitä suomalaiselle kirjallisuudelle harvinaisesta maagista trillerityylistä, mitä nyt osasin jo odottaa. En osaa sanoa, onko kerronta Harjukaupungin salakäytävissä jäsentyneempää ja parempaa, vaiko vain populaarimpaan muotoon pakattua, mutta minua se viehätti kuitenkin enemmän.
Kirjassa minua häiritsi kaksi seikkaa. Ensimmäinen, se, etten kaikistellen oikein tajunnut, mistä oli kyse, ei ole vakavaa. Oletan sen olleen tarkoituskin. Toinenkaan minua vaivannut asia ei välttämättä ole huonon kirjan merkki: heti ensimmäiseltä sivulta lähtien kirja ahdisti liikaa. Siitä huokui kalmanhaju jo kauan ennen kuin kaikki meni omituiseksi. Vaikka Harjukaupungin salakäytävät (tunnun nyt vertailevan näitä koko ajan keskenään, anteeksi) ei sekään varsinaisesti huokunut "My Little Pony-tunnelmaa", ei se saanut aikaiseksi tällaista painostavaa tunnetta sydänalaan.
On myös paljon asioita, joista pidin. Peruslähtökohta: maailmankuulu lastenkirjailija Laura Lumikko ja hänen perustamansa seura, jossa lahjakkaista lapsista kasvatetaan menestyskirjailijoita, on herkullinen. Varsinkin, kun seuran uuden tulemisen kynnyksellä kirjailijatar katoaa salaperäisesti. Pidin myös Jääskeläisen kielestä, joka on aina yhtä raikasta ja sujuvaa. Kaikista eniten pidin kirjan lopusta. Se on upea ja toi lukijalle vapahduksen. Menneisyyden painostavat haamut paljastuivat kuvitelmiksi: epävarmuudesta, peloista, kateudesta, katkeruudesta ja alemmuudentunteesta, niistä on kummitukset tehty. Kun sen huomaa, niin pufff! ne katoavat ja jäljelle jää lumimyrskyn mukanaan tuoma, kaunis ja armelias lumivaippa.
JK. Kuten vuotamisessa usein käy, lopputulos on täydellinen, mutta kovin subjektiivisella tavalla. Huomaankin, että olen kertonut sen, mitä kirja minussa herätti, en mitään siitä, mitä siinä tapahtuu. En ole siitä erityisen ylpeä. Tuskin kuitenkaan nukun rikkinäisenä kovin montaa päivää, kuten Ella Milana. Todennäköisesti kuitenkin ne, jotka ovat tämän kirjan lukeneet, ymmärtävät kirjoitukseni, ne jotka taas eivät, eivät ymmärrä juuri mitään. Ei hätää, käykää lukemassa esimerkiksi Lumiomenan, Sallan, Susan, Sadun tai Reeta Karoliinan arviot. He pääsivät ylitse siitä, mistä minä en.
0 Comments